George R. Elford: Paholaisarmeija (1. p, sid., kansipaperit)

Tyydyttäväkuntoinen sidottu ensipainos, kansipaperein. Kunto tyydyttävä siksi, että kansipaperiessa (varsinkion selkämyksen ylä- ja alaosassa kulumaa). Lisäksi sidos on vino, mutta se on tavanomaista näille 1970-luvun Kariston painamille kirjoille. Jos sidoksen vinous häiritsee, niin kirjaa voi oikaista prässäämällä sitä raskaan painon alla.

Sisäsivuiltaan kirja on moitteeton.

Painovuosi 1976, sivuja 302.

Saksa vuonna 1945: joukko SS-miehiä aloittaa pakomatkan halki tarkoin valvotun Euroopan. Useimpien tie päättyy Sveitsiin, missä heidät värvätään Ranskan pahamaineiseen muukalaislegioonaan. Edessä on jälleen sota. Vietminh on aloittanut itsenäistymistaistelun Ranskan siirtomaanvaltaa vastaan. Ranskalaiset turvautuvat epätoivoiseen tekoon pysäyttääkseen sissisotaan erikoistuneen Vietminhin etenemisen etelään: he muodostavat pelkästään saksalaisista kootun natsipataljoonan, paholaisarmeijan, joka omaksuu sissien veriset ja raa’at taistelumenetelmät.
(takakansiteksti)

Ehkä ainakin meillä Suomessa vähemmän tunnettu kirjailija ja tutkimusmatkailija George Robert Elford julkaisi kirjan Paholaisarmeija 1971. Kirja kertoo SS-miehistä, jotka II Maailmansodan loputtua pakenevat Ranskaan, liittyvät Muukalaislegioonaan ja jatkavat taistelua kommunismia vastaan Ranskan Indokiinassa käymässä siirtomaasodassa. Tapahtumien kertojana toimii - Elfrodin sanoin - käsikirjoituksen todellinen kirjoittaja, SS-partisanjäger luutnantti ja Muukalaislegionnan upseeri Hans Josef Wagenmuller, jonka Elfrod oli tavannut matkallaan Kaukoitään.

"Olin kopfjäger- pääkallonmetsästäjä. Te metsästitte norsuja, sarvikuonoja ja tiikereitä. Minä metsästin kaikista eläimistä ketterintä - ihmistä! Minun viholliseni eivät olleet mitenkään vähemmän julmia kuin niiden vastineet eläinmaailmassa. Minun riistani osasi järkeillä ja ampua takaisin. Enimmäkseen he olivat sitä mitä nykypäivänä sanotaa Vietkongiksi. He sanoivat olevansa urheita vapauden puolustajia, köyhän kansan vapauttajia. Me tapasimme sanoa heitä "avaruusajan Tsingis-kaani moottoroiduiksi laumoiksi". Jos hitleriläisessä uskontunnustuksessa, että on olemassa ylempiä ja alempia rotuja, on totuuden kipinää, silloin me tapasimme oikeat ali-ihmiset Indokiinassa. He kiduttivat ja tappoivat silkasta mielihalusta tuottaa kipua ja nähdä verta. He taistelivat kuin raivoisa rottalauma, ja me kohtelimme heitä sen mukaisesta. Emme neuvotelleet yhdenkään kanssa emmekä hyväksyneet niiden antautumista, jotka olivat syyllisiä hirvittävimpiin rikoksiin, joita ihminen ja paholainen voi kuvitella. Puhuimme heille sillä ainoa kielellä, jota he ymmärsivät - konekiväärillä.

Kirjan kirjoittamisen aikaan (1970) Hans Wagenmuller, tuolloin 64-vuotias mutta hyväkuntoinen, toimi eräässä Kaukoidän valtiossa sotatieteiden kunniaprofessorina. Uskonnoltaan hindu, joskin edelleen hän tunnustaa jossain määrin kansallissosialismia sekä anti-kommunismia ja saksalaisen sotilaan kunniaa.

"Me olimme Waffen SS, jolla ei ollut mitään tekemistä keskitysleirien kanssa. Henkilökohtaisesti en koskaan uskonut, että juutalaisista voisi koitua tai koituisi uhka Saksalle, enkä vihannut keitään ihmisiä, en edes vihollista. En koskaan uskonut saksalaiseen maailmanvaltioon, mutta uskoin, että Saksa tarvitsi lebenstraumia - elintilaa. Vakaumukseni oli myös, että kommunismi pitää hävittää sen ollessa vielä kehdossaan. Jos uskomuksiani pitäisi sanoa "natsismiksi", silloin todella olin natsi ja olen yhä."

Hän oli tarjonnut sotilasasiantuntemustaan avuksi Yhdysvalloille Vietnamin sodan syttyessä, sillä SS-miesten muodostama osasto oli kulkenut samoissa viidakoissa ja taistellut voittoisasti Vietminhin sissejä vastaan. Entisen "natsin" apu ei kuintekaan jenkeille kelvannut, ja lopputuloksen me kaikki tiedämme. Oman osuutensa kirjan tuotoista Wagenmuller antoi Vietnamissa kaatuneiden sotilaiden perheille.

"Minulla on kaikki mitä tarvitsen loppuelämäni aikana. En halua rahaa, haluan vain oikeutta saksalaisille upseereille ja sotilaille, jotka olivat oikeassa mutta joiden täytyy jakaa muutamien häpeäpilkku. Ja haluan näyttää miltä vihollinen näyttää, kun siltä on riisuttu sen ritarillisuuden ja sankarimyytin naamio"

Tarina alkaa vuodesta 1945. Wagenmullerin "Pääkallonmetsästäjät" ovat asemissa Tsekkoslovakian vuoristossa Wehmachtin sotilaiden kanssa, kun tieto Berliinin kukistumisesta ja Hitlerin kuolemasta tavoittaa heidät.

Puna-armeijan tarjoama antautuminenkin osoittautuu huonoksi vaihtoehdoksi; Stalinin tataarit ampuvat kaikki antautuneet Wehmachtin sotilaat, jonka "Pääkallonmetsästäjät" sitten kostavat. Matka kohti Saksaa alkaa. Matkan aikana SS-miehet pelastetaan sotavangiksi joutuneita saksalaisia sotilaita ja annetaan kunnon kolaus amerikkalaisten sotilaiden turvonneelle egolle. Matkalla Wagenmuller myös tapaa laskuvarjojääkäri Karl Pfirstenhammerin, joka heittää ilmoille idean suunnata kohti Ranskaa. Käytyään pikaisesti tapaamassa vanhempiaa, Wagenmuller lähtee Pfirstenhammerin sekä uskollisten "Pääkallonmetsästäjien" Bernhard Eisnerin ja Erich Sculzen kanssa salaisia kuljetusreittejä pitkin kohti Ransakaa ja Legioonaa.

Muukalaislegioonassa saksalaisista sotilaista, enimmäkseen SS-miehistä, muodostetaan oma osastons, Paholais Pataljoona". Luonnollisestikin vastaanotto on entisiltä vihollisilta kovempi kuin muille alokkailla, ja saksalaiset saavat lyödä kovan kovaa vastaan saadakseen ansaitsemansa kunnioitus Legioonan upseereilta. Pian koulutuksen jälkeen tie vie kohti Indokiinaa (nyk. Vietnam, Kamboza ja Laos). Maassa kuohuu, ja ihmekkös tuo, kun viime vuosien aluetta ovat hallinneet niin Ranska, Vichyn hallitus ja Japani. Tämän päälle Ranska yrittää parantaa siirtomaa isännän otettaan samalla kun komunistisen Ho-Tsi Minhin vietminh sissit taistelevat maan itsenäisyyden puolesta. Kauan eivät saksalaiset ja muutkaan ehdi asettua taloksi, kun jo ollaan torjumassa satapäisen sissijoukon hyökkäystä.

"Kylänvanhin oli kieltäytynyt majoittamasta kommunistiagitaattoreita ja makasi pian kotiovellaan kallo murskattuna. Heikko pieni nuori nainen oli yrittänyt estää terroristeja värväämästä poikaansa. Hänkin makasi kuolleena raunioissa, joiden paikalla oli ennen ollut hänen talonsa. Poika lojui moskakuojassa, puristaen yhä kädessään kirvestä jolla oli yrittänyt pelastaa äitinsä. Pienestä bambuhökkelistä löysimme seitsemän ruumista, isän, äidin, isoisän ja neljän lapsen - jokainen isketty hengltä, leikattu halki, hakattu, uhreista nuorinkin, kehtolapsi. "

Sota Indokiinassa on rumaa peliä. Legioonalaisten arjen täyttää Vietminhin tuhoamat kylät, tiedusteluretket, tukikohtien tuhoamiset ja saattueiden turvallisesti perille saattaminen. Pian komentava eversti Houssong huomaa saksalaisten kyvyt ja entaa heille "epävirallisen" luvan tehdä iskuja myös "puolueettomassa" Kiinassa suojassa majailevia terroristeja vastaan. Miesten monta vuotta kestänyt sota huipentuu suureen taisteluun viidakossa kokonaista Vietminh prikaattia vastaan ja sabotaasi iskuun, jossa suuri tukikohta kirjaimellisesti "pyyhkäistään" kartalta.

Kaikenkaikkiaan Paholaisarmeija on erittäin elävän makuista tekstiä. Wagenmullerin kertomukset liikkuvat pääsääntöisesti erilaisissa operaatioissa, ja esim. sotilaiden vapaa-ajan viettämistä ym. ei juurikaan kuvata. Eli niitä sotakirjoille pakollisia ryyppy - ja putkareissuja ei kirjassa ole. Paikoin teksti voi olla hivenen puuduttavaa sellaisille henkilöille, jotka eivät ole niin kiinnostuineita sotimisesta. Sotilasoperaatiot Wagenmuller kertoo niin tarkkaan vaihe vaiheelta aina kohteeseen etenemiseen, tiedustelun, hyökkäysten ja vetäytymisen suhteen, että tämä kirja kävisi hyvin oppikirjasta sissisodankäyntiin ja luonnossa selviytymiseen. Hyvänä lisänä on se, että esim. melko laajaan viljelllyt sotilastemit ovat selitetty selkeästi, joten niille perehtymättömille ei tule ymmärrysongelmia.

Kaikenkaikkiaan Paholaisarmeija on suositeltavaa lukemista jokaiselle "vaihtoehtoisen näkökulman"sotakirjallisuudesta kiinnostuneille.