Mannerheimin sissit

Mannerheimin sissit – 19 sissiä nimitettiin Mannerheim-ristin ritareiksi

'Mannerheimin sissit – 19 sissiä nimitettiin Mannerheim-ristin ritareiksi' kirja vuodelta 2018. Kirjoittaja on Seppo Porvali. Kirja sisältää runsaasti valokuvia. Sivumäärä 222. Revontuli, 1. painos. ISBN 978-952-7279-08-3. Kunto uudenveroinen.

'Mannerheimin sissit' teos kertoo kaikkien Marskin ristin ritari kunniamerkin saaneiden kaukopartiomiesten ja sissien tarinat. Puhekielessä, kuten tämän kirjan nimessäkin, myös kaukopartiomiehiä kutsuttiin sota-aikana yleisesti "sisseiksi" ja käytäntö on jäänyt elämään näihin päiviin saakka, mikä näkyy vahvasti myös kaukopartioiden historiaa käsittelevissä teoksissa. Tämän kirjan lisäksi esimerkiksi sotakirjailija majuri evp. Pentti H. Tikkasen Kaukopartio-osasto Marttinaan perehtyvä teos on nimeltään "Marttinan sissit", hänen kaukopartiosta yleisemmin kertova teos taasen on nimeltään "Päämajan sissit" ja niin edelleen - ja niin edelleen. Myös sodan jälkeen omista kokemuksistaan kirjoja kirjoittaneita kaukopartiomiehiä kutsuttiin "sissikirjailijoiksi". Käytännössä Suomen armeijan sissiosastot, toisin kuin kaukopartiot, eivät olleet Päämajan vaan maavoimien yhtymien alaisia. "Sissi" nimityksen voidaan ajatella viittaavan enemmän taistelu- ja tuhoamistoimintaan, kun taas kaukopartioinnin kaikkein tärkein osa-alue oli tiedustelu. Yksittäisten kaukopartio- tai sissiretkien kohdalla raja oli kuitenkin häilyvä.

Kaukopartiomiehet, ritarit ja ei-ritarit, olivat sotilaista kovimpia. Esimerkkinä voisi mainita ylikersantti Antti Vorhon partio Neuvostoliittoon Stalin:in kanavan itäpuolelle, joka kesti pitempään kuin minkään muun suomalaisen kaukopartion retki vihollisen selustaan. Vorho oli partioineen matkalla peräti 56 vuorokautta. Suomalaiset joutuivat olemaan ilman täydennystä liki kuukauden vihollisen keskellä yrittäen selviytyä taistellen ja ruokaa etsien vähillä tarvikkeilla.

Kotimaassa kaukopartiomiehiä sekä sissejä arvostettiin ja vihollisten keskuudessa pelättiin. Kaukopartiot olivat vihollisen selustassa oman onnensa seppiä. Neuvostoliiton puna-armeijan sotilaiden silmissä he olivat suoranaisia henkipattoja. Heistä luvattiin palkkio, elävänä tai kuolleena. Vangiksi saaduista miehistä palkkio tuli kaksinkertaisena. Viholliset halusivat saada heidät kiinni usein niin halukkaasti, että takaa-ajoon lähdettiin voimia säästämättä, joskus satojen, jopa tuhansien miesten voimin. Kaukopartiomiehiä ei kuitenkaan hevillä saatu kiinni, ei edes haavoittuneena. Mikäli partiomies kaatui, hänet haudattiin välittömästi. Tämä oli yleensä partiokavereille kova paikka.

Retken jälkeen odotti sauna viinapulloineen, sitten nukuttiin pois matkan rasitus ja lähdettiin palkintolomalle. Vaikka "tavalliset" rintamasotilaat tunsivat lievää kateutta heitä kohtaan pitkien lomien takia, niin miehet olivat vapaa-aikansa ansainneet. Matkat vihollisen selustassa olivat pitkiä ja rasittavia, ne saattoivat venähtää jopa parin kuukauden mittaisiksi. Sotien jälkeen monen entisen kaukopartiomiehen oli poistuttava maasta. Mikko Pöllä esimerkiksi pakeni Venezuelaan. Olavi Alakulppi taasen pakeni Yhdysvaltoihin ja kohosi siellä USA:n armeijan everstiluutnantiksi. Paavo Suorannan puolestaan Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA halusi palkkalistoilleen.