Stancu Zaharia: Miten sinua rakastinkaan

Zaricuta on bukarestilainen toimittaja .
Hän saa tiedon, että hänen äitinsä on kuolemaisillaan.
Hän kiiruhtaa kotikylään mutta tulee liian myöhään.
Äiti on kuollut.
Surutaloon tulee sukulaisia läheltä ja kaukaa, koko suuri suku on taas yhdessä pitkästä aikaa.
Heidän mielensä täyttää suru, kaipaus ja syyllisyys: vasta kun mitään ei ole tehtävissä tajuaa, mitä kaikkea olisi voinut tehdä.
Sanoiko kukaan äidille tämän eläessä, miten paljon tätä rakasti.
Ja nyt äidin on vaellettava yksin ja pimeässä, äidin joka oli ujo ja pelkäsi pimeää niin ettei yölläkään sammuttanut valoa.
He muistavat kuitenkin äidin sanat:" Muistakaa lapset, kukaan ei saa lähteä nälissään tai janoissaan minun hautajaisistani".
He hankkivat ruokaa, viiniä, luumuviinaa.
Päivät kuluvat ja yöt.
He muistelevat vainajaa ja omia vainajiaan, etsivät tietä toistensa luo, puhuvat, kertovat elämästään.
Surunsa keskeltä, kuoleman viereltä he näkevät selvemmin kuin koskaan, mikä elämässä merkitsee, tajuavat että "ihmiselämä on ihmiselämä, kestipä se miten lyhyeen tai pitkään tahansa".
Uusi ja vanha elävät Calmatui laaksossa rinta rinnan.
Tuon tuosta jyrisee juna ohi helisyttäen surutalon ikkunoita.
Vainajalle viedään astiallinen raikasta vettä porstuan hyllylle.
Se on tehtävä koska vainajan taivaaseen noussut sielu palaa kuuden viikon ajan entisille asuinsijoilleen nähdäkseen rakkaansa.
Se kuljeksii ympäriinsä, väsyy ja tulee janoiseksi ja juo vettä astiasta.
Se tulee Omidaan, jossa haukka lekuttelee ylhäällä sinessä ja jossa yöllä huutavat pöllöt.

Tammi 1981, 3p, 237 sivua.
Kovakantinen + kansipaperit.
Kansipaperissa pientä kulumaa

Yhdistelen postimaksuja.