Suomen rintamamiehet 1939-45 14.Div. ja Pr.K

Hyväkuntoinen matrikkeliteos. Kannen selkämyksessä muutamia pieniä ruttuja, joka ei ole ihme tämänkokoisessa "tiiliharkossa".

Tässä esitellään sekä 14. divisioonan toiminta ja sotilaat martikkelina JA erikoinen prikaati, eli Prikaati Kuussaari, johon oli koottu Suomessa asuvat itäkarjalais- ja inkeriläissyntyiset asevelvolliset, jotka olivat siirtyneet Suomeen sisällissodan ja heimosotien aikana. Prikaatiin kuului lisäksi runsaasti suomalaisia vapaaehtoisia. Osa sotilaista oli heimosotien veteraaneja.

Sidottu - 556 sivua  1. ja ainoa painos.

Suomen rintamamiehet 1939-45. [8], 14. div. ja Pr.K

Antila, Olavi , kirjoittaja, päätoimittaja, 1943-

Niiranen, Pentti , kirjoittaja

Etelä-Suomen kustannus OY [1975]

Kuvaliitteet: Suomen vapaussota, Suomen puolustusvoimat vv. 1919-1939, talvisota, jatkosota, asemasota, kesä 1944, Lapinsota,14. D:n ja Pr.K:n vaiheilta.

14.Divisioona - jatkosodan suomalainen sotatoimiyhtymä

14.Divisioona muodosti pääosan Lieksan - Rukajärven suunnalla toimineista joukoista. Divisioonaa komensi mannerheimristin ritari jääkärikenraalimajuri Erkki Raappana. Hän oli II maailmansotaa edeltäneen ajan Joensuun Rajavartioston komentaja ja talvisodan Pohjois-Karjalan Ryhmän komentaja. Jatkosodan loppuvaiheessa hän toimi Ilomantsissa torjuntavoiton saavuttaneen Ryhmä Raappanan komentajana.

14.Divisioonan toiminnasta Rukajärven suunnassa on ohessa kertomus, joka avautuu linkistä: /datafiles/userfiles/File/14.D Rukajärven suunnassa2.pdf 

Valokuvia Rukajärven suunnan taisteluista on alasivulla - Kuvia Rukajärveltä. Valokuvat ovat kajaanilaisen kauppaneuvos Pekka Räihän arkistosta. Kuvia on julkaistu aikaisemmin ainoastaan Korven Kaiku -lehdessä.

14.Divisioonan hyökkäyksen alkamisesta 80 vuotta

80 vuotta sitten 4.7.1941 varhain aamulla 14. Divisioonan joukot ylittivät rajan Kuhmon ja Lieksan alueilla tavoitteenaan Rukajärvi.

Neuvostoliitto oli jo aikaisemmin 22.6 pommittanut suomalaista laivasto-osastoa mutta Suomi pidättäytyi vastaamasta tuleen ja vakuutti puolueettomuuttaan. Muutamaa päivää myöhemmin 25.6. Neuvostoliiton pommitettua Helsinkiä, Turkua ja useita muita kaupunkeja 500 koneella, hallituksemme teki johtopäätöksen, että Suomi ja Neuvostoliitto olivat sodassa keskenään.

14. Divisioona

Kainuun, Ylä- Savon ja Pohjois- Karjalan miehistä perustettu 14. Divisioona suojasi Karjalan Armeijan pohjoista ja saksalaisen 20.Vuoristoarmeijan eteläistä sivustaa hyökkäämällä Kainuusta ja Pohjois- Karjalasta noin 200 kilometriä itään tavoitteenaan Rukajärvi. Divisioona saavutti tavoitteensa syyskuussa ja ryhmittyi puolustukseen.

14.Divisioona oli ainoa Jatkosodan suomalainen yhtymä, joka ei perääntynyt koko sodan aikana vaan piti asemansa sodan loppuun saakka.

Kenraali Raappana

Kenraalimajuri Erkki Raappana toimi koko sodan aikana 14. Divisioonan komentajana. Hän komensi sodan loppuaikoina myös Ilomantsin suunnan joukkoja, jotka löivät kaksi venäläisdivisioonaa. Se oli suomalaisten viimeinen suuri voitto Jatkosodassa.

14. divisioona on Maanselän sotilasläänin perustama divisioona jatkosodassa. Kyseiseen sotilaslääniin kuuluivat Iisalmen ja Kainuun suojeluskuntapiirit.[1]

Maaselän sotilasläänin esikunta sai 18. kesäkuuta 1941 Päämajan käskyn perustaa 14. divisioonan esikunnan. Käskyn mukaan divisioona tulisi toimimaan suoraan Päämajan alaisena ja se vastaanotti 26. kesäkuuta rajanvartioinnin välirauhan aikaiselta 10. prikaatilta. Samassa yhteydessä divisioona sai hyökkäystehtävän, mikäli sotatoimet Neuvostoliittoa vastaan alkaisivat. Divisioonan tuli vallata Lentiera ja Repola sekä suojata oikealla ja vasemmalla olevien joukkojen eteneminen.[2]

Perustamisen jälkeen divisioonaan kuuluivat muun muassa seuraavat yksiköt:[3]

• Jalkaväkirykmentti 10 (JR 10)
• Jalkaväkirykmentti 31 (JR 31)
• Jalkaväkirykmentti 52 (JR 52)
• Kevyt osasto 2 (KevOs 2)
• Kenttätykistörykmentti 18 (KTR 18)
• Raskas patteristo 29 (RaskPsto 29)
• Pioneeripataljoona 24 (PionP 24)
• Viestipataljoona 30 (VP 30)
• 262. ilmatorjuntakonekiväärikomppania (262. ItKKK)

14. divisioona pyrittiin varustamaan määrävahvuuksien mukaan, joka pääsääntöisesti onnistuikin. Puolustusvoimien materiaalitilanteesta johtuen määrävahvuuksia ei kuitenkaan kaikilta osin saavutettu. Divisioonan miesvahvuus oli tavanomaista divisioonaa vahvempi vahvuuden ollessa divisioonan hyökkäysvaiheessa heinä-marraskuussa 1941 noin 21 000 miestä ja senkin jälkeen edelleen 15.000 miestä. Lottia Rukajärven suunnalla palveli noin 1 000 lottaa.[4]

Sotatoimet

Hyökkäysvaihe heinä-syyskuussa 1941

Päämajan 25. kesäkuuta 1941 annetun käskyn mukaan 14. divisioonan tuli olla hyökkäysvalmis 27. kesäkuuta mennessä. Divisioonaa oli suoraan päämajan alainen. Divisioona suoritti tiedusteluretkiä rajan taakse ottaen selkoa neuvostojoukoista. 4. heinäkuuta suomalaisdivisioona ylitti rajan. JR 10, JR 52 ja JR 31 etenivät Repolaan 8. heinäkuuta mennessä. Suomalaisten joukkojen eteläisellä sivustalla hyökännyt vahvennettu pataljoona valtasi Lentieran seuraavana päivänä. Pohjoisella sivustalla eteni vahvennettu komppania. 14. divisioonaa vastassa oli JR 337 neuvostoliittolaisesta 54. divisioonasta.

Repolan valtauksen jälkeen 14. divisioona jumittui kahdeksi viikoksi taisteluihin Omeliasta. Tilanne raukesi saarrostushyökkäyksellä 24. heinäkuuta mennessä. Divisioona eteni jälleen nopeasti, kunnes Ontrosenvaarassa neuvostojoukkojen vahvistukset pysäyttivät hyökkääjät. Suomalaiset saivat läpimurron Ontrosenvaarassa 12. elokuuta. Tämän jälkeen divisioona lepäsi melkein kuukauden, ennen kuin aloitti uudelleen hyökkäyksensä 5. syyskuuta. Rukajärven kylän divisioona saavutti 11. syyskuuta. Tämän jälkeen divisioona jatkoi etenemistään, kunnes 17. syyskuuta se sai käskyn ryhmittyä puolustukseen saavuttamalleen tasalle. Rintama kulki Nuokkijärveltä Ontajokea myöten Ontajärvelle ja Seesjärvelle. Tällä tasalla rintama pysyi sodan loppuun asti.

Vähän aikaa 14. divisioonan etenemisen jälkeen sen kaakkoispuolella II armeijakunta eteni nopeasti Soutjärven kautta Seesjärvelle, jonka sen joukot saavuttivat 25. lokakuuta. 7. marraskuuta II armeijakunnan joukot kohtasivat Rukajärven suunnan 14. divisioonan Volomajoella.

Komentajat

• eversti Erkki Raappana (31. joulukuuta 1941 kenraalimajuriksi) 20. kesäkuuta 1941 – 11. joulukuuta 1944[5]

Tappiot

Yhtymien Päämajalle tekemien määräaikaisilmoitusten mukaan 14. divisioonan kokonaistappiot kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina olivat jatkosodan aikana yhteensä 7 237 miestä.[6]

14. Divisioona poikkesi jatkosodan muista divisioonista siinä, että se oli suoraan Päämajan alainen yksikkö. Lisäksi 14. D:n miesvahvuus oli tavanomaista divisioonaa vahvempi vahvuuden ollessa divisioonan hyökkäysvaiheessa heinä-marraskuussa 1941 noin 21.000 miestä ja senkin jälkeen edelleen 15.000 miestä. Lottia Rukajärven suunnalla palveli noin 1.000 lottaa.

Moniulotteisen ja laajan hyökkäysvaiheen edettyä saavutti 14. D elokuun alkupuolella Ontrosenvaaran tasan Tsirkka-Kemijoen varrella. Joen takana Rukajärven tien varrella sijaitsi Tiiksan kylä tien vasemmalla puolella. Divisioonan hyökkäys jatkui kohti hyökkäyksen tavoitteena ollutta Rukajärven kylää syyskuun alkupäivinä. Rukajärven kylä vallattiin 12.9.1941 ja hyökkäys pysäytettiin 17.9.1941 Rukajärven itäpuolella sijaitsevalle Ontajoen tasolle. Tämän hyökkäysvaiheen päättymisen myötä perustettiin Tiiksan kylään Rukajärven tien eteläpuolella olleelle rakentamattomalle alueelle Novinkajärven rantakankaille 14. Divisioonan esikunta erilaisine toimintoineen.

Esikunta levittäytyi varsin laajalle, halkaisijaltaan noin kilometrin kattavalle alueelle. Siellä sijaitsivat mm. divisioonan komentajan komentopirtti, komentotoimisto, esikunta, huoltokeskus monine toimintoineen ml. esim. kenttäsairaala, ruokala, autokorjaamo, kenttäpostikonttori, lennätin, radioasema, sotapoliisi, autokomppania, hevostallit, savustamo, puusepän verstas ja saha, elokuvateatteri, urheilukenttä sekä lottien asunnot.

Tiiksan esikunta-alue oli koko Rukajärven suunnan solmukohta. Kaikki noin 200 km pitkät lomalaiskuljetukset Lieksan ja Rukajärven välillä kulkivat sen kautta. Esikunta-alue muodostaa tänä päivänä varsin siistin ja vireän Tiiksan kylän ja on asutukseltaan huomattavasti suurempi kuin Rukajärven tien pohjoispuolella sijaitseva Uusi-Tiiksa. JKu 2017.

Prikaati K (Prikaati Kuussaari (Pr.K)) oli Päämajan 23. kesäkuuta 1941[1] perustettavaksi käskemä suomalainen sotatoimiyhtymä, johon oli käsketty koottavaksi Suomessa asuvat itäkarjalais- ja inkeriläissyntyiset asevelvolliset, jotka olivat siirtyneet Suomeen sisällissodan ja heimosotien aikana. Prikaatiin kuului lisäksi runsaasti suomalaisia vapaaehtoisia. Osa sotilaista oli heimosotien veteraaneja[2].

Prikaati tunnettiin alkuvaiheessa nimellä Osasto Kuussaari (Os.K), jonka perustamisessa keskeisiä henkilöitä olivat komentaja Eero Kuussaari sekä Ragnar Nordström ja heimoaktivisti Reino Castrén.[1]

Lokakuun 19. päivänä 1941 Tsinjärvelle ryhmittynyt prikaati eteni Soutjärvelle ja valtasi Semsvaaran kylän.[2]

Prikaati perustettiin 27. kesäkuuta – 29. heinäkuuta 1941 Kajaanissa. Perustamisen päättyessä 25. heinäkuuta prikaatin vahvuus oli 184 vienankarjalaista, 85 aunuslaista, 102 inkeriläistä, 102 heimosoturia, 188 karjalaista ja 621 vapaaehtoista eli yhteensä oli 1 324 miestä.[3] Prikaatin sotilaita oli ottanut osaa talvisotaan Sissipataljoona 5:n[4] riveissä.

Varustaminen vaati runsaasti aikaa, koska perustaminen tapahtui liikekannallepanossa perustettujen joukkojen perustamisen jälkeen ja osin jouduttiin turvautumaan tilapäisratkaisuihin.[5]

Joukot

• Esikunta ja Esikuntakomppania (E ja EK/Pr.K)
• Aunuksen Heimosoturipataljoona (AHSP/Pr.K)
• Vienan Heimosoturipataljoona (VHSP/Pr.K

Perustamisen jälkeen prikaati alistettiin 14. divisioonalle,[1] ja osallistui Itä-Karjalan valtaukseen. Se keskitettiin junakuljetuksella Kajaanista Lieksan Pankakoskelle ja edelleen jalkamarssina Pankakoski–Inari–Lentiira–Lupasalmi.lähde?

Perustamisen aikainen nimi osasto Kuussaari (Os.K) muutettiin 7. elokuuta 1941 prikaati Kuussaareksi (Pr.K). Sille alistettiin seuraavat joukot:

• Jalkaväkirykmentti 10:n II pataljoona (II/JR 10)[6]
• 24. rajakomppania[6]
• Erillinen polkupyöräkomppania
• Jalkaväkirykmentti 52:n tykkikomppania (TykK/JR 52)
• Tykkikomppania 16 (TykK 16)
• Raskas kranaatinheitinjoukkue
• Pioneerijoukkue pioneeripataljoona 24:stä (PionJ/PionP 24)
• Kenttätykistörykmentti 18:n 3. patteri (3./KTR18)
• Huoltomuodostelmia

Prikaatia vastassa oli majuri Valter Vallin komentama puna-armeijan jalkaväkirykmentti 126. Vastakkain olivat osin Suomesta sisällissodan yhteydessä Neuvostoliittoon siirtyneet suomalaiset ja Neuvostoliitosta Suomeen siirtyneet vienalaiset ja inkeriläiset. Prikaatin suurimmaksi saavutukseksikenen mukaan? voidaan katsoa Porajärven valtaus.lähde? Sen muut taistelupaikat olivat:

• Kuutamalahti
• Tshinjärvi
• Soutjärvi
• Semsvaara
• Juustjärvilähde?

Prikaatin lakkauttaminen

Prikaati lakkautettiin 22. lokakuuta 1941, jolloin sen pataljoonat jatkoivat palvelustaan erillisinä pataljoonina:

• Aunuksen Heimosoturipataljoona ja 1. helmikuuta 1944 uudelleen nimetty Erillinen pataljoona 7 (ErP 7)
• Vienan Heimosoturipataljoona ja 1. helmikuuta 1944 uudelleen nimetty Erillinen pataljoona 8 (ErP 8)

Prikaati oli kärsinyt olemassaolonsa aikana tappioina 81 kaatunutta ja yhden kadonneen. Lisäksi haavoittuneita oli 307.[7]

Muistoristi

Prikaatilla on oma muistoristi, jonka olivat oikeutettuja saamaan prikaatiin sen toiminta-aikana 25. kesäkuuta 1941 – 15. syyskuuta 1944 Porajärven suunnalla kuuluneet.[8]

Jalkaväkirykmentti 10 (JR 10) oli Suomen puolustusvoimien 14. divisioonan joukkoyksikkö jatkosodassa, jonka rungon muodostivat välirauhan aikaisen 10. prikaatin yksiköt täydennettynä Maaselän sotilasläänin perustamilla yksiköillä. Jalkaväkirykmentti 52 (JR 52) oli Suomen puolustusvoimien jatkosodan aikainen jalkaväkirykmentti. Rykmentti perustettiin lähinnä yläsavolaisista joukoista. Se liitettiin yhdessä Jalkaväkirykmentti 31:n ja Jalkaväkirykmentti 10:n kanssa Raappanan 14. divisioonaan, joka oli suoraan vastuussa sotamarsalkka Mannerheimille. Tämä yksikkö taisteli Rukajärven alueella koko jatkosodan ajan. Alue luovutettiin Neuvostoliitolle vuoden 1944 syksyllä. Kenttätykistörykmentti 18 (KTR 18) oli Suomen puolustusvoimien jatkosodan tykistöyksikkö, joka liitettiin perustettaessa osaksi 14. divisioonaa.

Eero Vilho Kuussaari (vuoteen 1927 Heickell, käytti Saksassa ollessaan peitenimeä Carl Ek; 15. kesäkuuta 1891 Oulu – 29. huhtikuuta 1978 Helsinki)[1] oli suomalainen jääkärieversti, heimosoturi ja sotahistorioitsija. Hänen vanhempansa olivat raatimies, päätoimittaja Johan Vilhelm Heickell ja Maria Lovisa Gutzen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Hertta Muhosen kanssa.[2][3]

Hän kirjoitti ylioppilaaksi Kemin suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1910 ja liittyi Pohjois-Pohjalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan fyysis-matemaattisella osastolla vuosina 1910–1914. Kadettikoulukurssin hän suoritti vuosina 1921–1922 ja Sotakorkeakoulun yleisen osaston vuosina 1925–1927.[2][3]

Kohti sotilasuraa

Jatko-opintojensa ohella hän toimi assistenttina ilmatieteellisessä keskuslaitoksessa vuonna 1911 ja Tornio Lehden aputoimittajana vuosina 1909–1916. Opintojensa päätyttyä hän toimi Peräpohjolan ja Lapin kotiseutuyhdistyksen sihteerinä vuosina 1914–1916 ja voimistelu- ja urheiluseura Pyryn puheenjohtajana vuosina 1915–1916. Itsenäisyysaatteen ja jääkäriliikkeen puraisemana hän liittyi siihen aivan sen alkuvaiheessa.[2][3] Hän järjesteli jo vuonna 1915 jääkärialokkaille ensimmäisen salaisen kulkureitin rajan yli länteen (Tornion etappi).[4] Hänen käsialaansa oli myös ensimmäisten salaisten käsiposti- ja kuriirilinjojen organisointi Haaparannan ja Helsingin välille. Hänen ansiokkaan toimintansa johdosta hän sai avustajia toiminnalleen rajaseudun virkamieskunnasta ja väestöstä. Hänen käsialaansa oli myös suuren jääkärivärväyksen järjestäminen ja organisointi kesällä 1915, jonka tarkoituksena oli kasvattaa Saksassa oleva joukko pataljoonan suuruiseksi. Tämän jääkärivärväyksen tueksi hän laati myös suunnitelman tämän joukon kuljettamiseksi Peräpohjolan kautta Ruotsiin. Tämä hänen suunnitelmansa saikin vihreän valon, kun se hyväksyttiin Helsingissä niin sanotussa Liisankadun toimistossa. Tämän hyväksynnän saatuaan hän järjestikin yhdessä Kemissä, Oulussa ja Tornionjokilaaksossa asuvien ystäviensä kanssa Tornion etapin. Hän osallistui itse etappitoimintaan ja jääkärivärväykseen sekä toimi samalla Tornion etapin johtajana siihen asti, kunnes hän joutui santarmien takaa-ajamana pakenemaan maasta 18. toukokuuta 1916.[2][3]

Jääkäriaika

Maasta pakonsa jälkeen hän liittyi Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:ään 1. elokuuta 1916 ja hänet sijoitettiin pataljoonan täydennysjoukkoon. Jo kesällä 1916 hän osallistui erikoiskursseille Berliinissä ja Kielissä. Syksyllä 1916 hänet komennettiin Saksan meriesikunnan käskystä erikoistehtäviin Haaparannalle, missä hän johti meriesikunnan salaista alaosastoa, jonka toiminta-alueena oli Suomen ja Ruijan sekä Muurmannin rannikot. Tällä salaisella komennuksellaan hän osallistui myös jääkäripataljoonan etappitoimintaan. Vuonna 1917 tapahtuneen Venäjän vallankumouksen mainingeissa hän päätti käydä myös Suomessa, mutta joutui venäläisten sotilaiden pidättämäksi. Hänen onnekseen venäläiset luovuttivat hänet suomaisten viranomaisten käsiin, joilta hän pääsi pakenemaan ja suuntasi kulkunsa takaisin Ruotsiin. Ennen sisällissodan varsinaisten taistelujen puhkeamista hän toimi aseiden hankkijana ja tiedustelutoiminnassa sekä erilaisten komennuskuntien järjestelytehtävissä.[2][3]

Suomen sisällissota

Hän saapui Suomeen ja Tornioon 31. tammikuuta 1918 ja liittyi Tornion suojeluskuntaan. Ensimmäiseksi tehtäväkseen hän sai oberzugführer Friedel Jacobssonilta aseiden hankintamatkan Tukholmaan, jolta retkeltä hän palasi aseiden kera Tornioon 8. helmikuuta 1918. Torniosta hänet määrättiin helmikuun puolivälissä Päämajan tiedusteluosaston päälliköksi ja 21. maaliskuuta alkaen Hämeen ryhmän tiedustelu-upseeriksi ja osallistui Tampereen valtaukseen. Tampereen valtauksen jälkeen hänet komennettiin takaisin Päämajan tiedusteluosastoon.[2][3]

Sisällissodan jälkeinen aika

Sisällissodan jälkeen hänet nimitettiin Yleisesikunnan tiedusteluosaston päälliköksi, josta tehtävästä hän erosi 28. helmikuuta 1919 ja otti vastaan Viron Avustamisen Päätoimikunnan jäsenen tehtävät sotilaskomiteassa, jossa tehtävässä hän toimi 1. toukokuuta 1919 saakka, kunnes toukokuussa 1919 hän sai tehtäväkseen koota Pohjois-Inkerin vapaajoukon ja toimi sen perustamisen jälkeen joukon esikunnassa 17. syyskuuta 1919 saakka. Edellä mainitun joukon mukana hän otti osaa taisteluihin Kirjasalossa.[2][3] Suomalaisten aktivistien toimeksiannosta Kuussaari myös kokosi inkeriläisistä 35 miehen iskuryhmän, joka suoritti 30. maaliskuuta 1919 sarjan pommi-iskuja Pietarin vesilaitoksen toimipisteissä. Suomalaisten tietojen mukaan iskuissa kuoli ainakin 16 ihmistä.[5][6] Kuussaari otti osaa myös Aunuksen retkikunnan valmisteluihin. Armeijan palvelukseen hän astui uudelleen 1. huhtikuuta 1920 ja hänet sijoitettiin toimistoupseeriksi Yleisesikunnan tiedustelutoimistoon ja 1. toukokuuta 1922 alkaen osasto 2:n taloudenhoitajaksi, josta hänet siirrettiin 26. elokuuta 1927 Karjalan Kaartin rykmentin 1. pataljoonan komentajaksi ja 6. joulukuuta 1928 alkaen Yleisesikunnan liikekannallepanotoimiston päälliköksi. Kuussaari oli järjestämässä presidentti K. J. Ståhlbergin kyyditystä Helsingistä Joensuuhun 14. lokakuuta 1930 yhdessä Suomen Lukon sihteerin, hovioikeuden auskultantin Mikko Jaskarin kanssa, jonka seurauksena hänet erotettiin vakinaisesta palveluksesta 28. lokakuuta 1930. Korkein oikeus tuomitsi hänet teosta yhden vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Yleisesikunnan sotahistoriallisen toimiston palvelukseen hän astui 1. syyskuuta 1932 ja tutki Aunuksessa ja Itä-Karjalassa Suomen sisällissodan aikana ja sen jälkeen käytyjen sotatoimien historiaa.[2][3]

Talvi- ja jatkosota

Talvisotaan hän osallistui IV Armeijakunnan operatiivisen toimiston päällikkönä ja myöhemmin operatiivisen osaston päällikkönä. Hän osallistui talvisodassa taisteluihin Laatokan Karjalassa ja Itä-Lemetissä. Välirauhan aikana hän toimi aluksi samassa tehtävässä kuten talvisodassa, mutta myöhemmin komennettiin IV Armeijakunnan huoltopäälliköksi ja edelleen Puolustusministeriön sotahistorialliseen toimistoon. Jatkosodan syttyessä hän sai komentoonsa vanhoista heimosotureista ja suomenheimoisista kootun Osasto Kuussaaren, joka nimettiin myöhemmin Prikaati Kuussaareksi. Prikaatin päällystöön kuuluivat muun muassa Antti Isotalo ja entinen metsäsissipäällikkö Ilmarinen (Jalmari Takkinen). Kuussaaren komennossa rykmentti osallistui Jatkosodassa taisteluihin Kuutamalahdella, Porajärvellä, Tshinjärvellä, Soutjärvellä, Semsvaaralla ja Juustjärvellä. Vuonna 1942 hänet komennettiin komentajan apulaiseksi Itä-Karjalan sotilashallinnon esikuntaan, josta hänet siirrettiin myöhemmin samana vuonna Puolustusministeriön historiantoimiston tutkijaupseeriksi, missä tehtävässä hän oli aina vuoteen 1951 saakka, jolloin hän erosi vakinaisesta palveluksesta. Vielä eronsa jälkeenkin hän hoiti kyseistä tointa niin sanottuna palkkiotoimena.[3]

Luottamustoimet

Yleisesikunnan kunnianeuvoston puheenjohtajana hän toimi vuosina 1924 ja 1926 ja 2. Divisioonan kunniatuomioistuimen jäsenenä vuonna 1928. Suomalaisuuden liiton keskushallituksen jäsenenä hän toimi vuosina 1922–1924 ja Rajaseutuyhdistyksen johtokunnan jäsenenä vuosina 1924–1930 sekä Suomen heimosoturien liiton puheenjohtajana vuodesta 1934–1944. Akateemisen Karjala-seuran hallituksen jäsenenä hän toimi vuosina 1934–1935. Vapaussoturijärjestöjen keskusvaliokunnan jäsenenä hän toimi vuosina 1937–1940. Rajaseutu-lehden toimituskunnan jäsenenä hän toimi vuosina 1924–1930. Sotahistoriallinen seura ry:n kunniajäsenenä hän oli vuodesta 1961 alkaen. Kunniapuheenjohtajuuksia hänellä oli Kotiseutuyhdistys Tornion Väylässä ja Suomen Vapaussoturien Huoltoyhdistyksessä.[2][3]

Toimittajan tehtävät

Muiden tehtäviensä ohella hän toimi Suunnan toimittajana vuosina 1919–1921. Heimosoturin toimittajana hän toimi vuosina 1935–1937 ja päätoimittajana vuosina 1937–1939. Kansa taisteli -lehden toimitussihteerinä hän toimi vuosina 1957–1972.[2][3]

Jatkosodan heimosoturit olivat jatkosodassa vuosina 1941–1944 Suomen puolustusvoimien yksiköitä, joissa palveli tverin-, vienan- ja aunuksenkarjalaisia, inkeriläisiä, vepsäläisiä, komeja, virolaisia, saamelaisia sekä muita suomensukuisiin heimoihin kuuluneita miehiä. Näistä osa oli siirtynyt Suomeen jo vuoden 1918 jälkeen, ja osa oli suomalaisten sotavangiksi jääneitä puna-armeijan sotilaita.[1][2] Noin tuhat suomensukuista sotavankia palveli Suomen armeijassa[3]. Lisäksi joukoissa palveli amerikansuomalaisia, ruotsinsuomalaisia, siperiansuomalaisia ja sellaisia suomalaisia, jotka olivat muuttaneet aikaisemmin Neuvostoliittoon.[1][2] Eniten oli virolaisia, liki 3 500 lähde?.

Heti jatkosodan alussa suomalaiset heimoaktivistit ajoivat ajatusta heimoprikaatin perustamisesta, johon kuuluisi Itä-Karjalan suomensukuisten kansojen pataljoonia, virolaisista muodostettu pataljoona ja niin sanottu Prometheus-joukko, jossa olisi muita Neuvostoliiton vähemmistökansojen jäseniä kuin suomensukuisia. Päämaja ei suostunut Prometheus-joukon perustamiseen.[4] Erityisesti näitä heimoaatteellisia tavoitteita ajoi Akateeminen Karjala-Seura. Sekä presidentti Risto Ryti että ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim olivat hyvin ymmärtäväisiä heimoaatetta kohtaan jatkosodan alkuvaiheessa.[5]

Yksiköt

• Suomen-pojat ja heistä muodostettu Jalkaväkirykmentti 200
• Prikaati Kuussaari (Prikaati K (Pr.K)
• Erillinen pataljoona 6 (ErP 6)
• Erillinen pataljoona 7 (ErP 7), aiemmin Aunuksen Heimosoturipataljoona (AHSP)
• Erillinen pataljoona 8 (ErP 8), aiemmin Vienan Heimosoturipataljoona (VHSP)
• Heimopataljoona 3 (HeimoP 3)

Lisäksi suomalaisten palveluksessa oli kymmeniätuhansia suomensukuisia Neuvostoliiton kansalaisia. He palvelivat pääosin Itä-Karjalan Sotilashallinnon alaisissa laitoksissa ja tehtävissä. Heimosotavankeja työskenteli muun muassa päämajan tiedusteluosastolla sekä tiedotus-, propaganda-, asiamies- ja erikoistehtävissä[6].

Suomalaisten palveluksessa olleiden Neuvostoliiton kansalaisten kohtalo sodan päätyttyä

Heimosotureille oli luvattu Suomen kansalaisuus, jos he ryhtyvät suomalaisten palvelukseen.[7][8][9] Tästä huolimatta sodanjälkeinen Valvontakomissio esitti vaatimuksensa sotavankien palauttamisesta Neuvostoliittoon.

Esimerkiksi Heimopataljoona 3:lle ilmoitettiin 25. lokakuuta 1944, että pataljoona kotiutetaan, ja se siirrettiin Oulun kautta Raaheen. Todellisuudessa Valvontakomission vaatimuksesta pataljoonassa palvelleet Neuvostoliiton kansalaiset piti palauttaa Neuvostoliittoon. Tätä ei ilmoitettu pataljoonan miehille. Pataljoona purettiin Raahessa 3. marraskuuta 1944. Kun sen miehille selvisi heidän määräasemansa, pataljoonan heimosotureista karkasi jo Raahessa 14 miestä. Junan lähtiessä Raahesta kohti Naarajärven sotavankileiriä, sen kyydissä lähti 650 miestä. Perille Naarajärvelle tuli noin 200 miestä. Loput olivat karanneet Raahen ja Pieksämäen välillä. Osin tähän syynä oli se, että suomalaiset tarkoituksella hiljensivät junan vauhtia, jotta petetyt aseveljet pääsevät pakenemaan.lähde?

Punainen Valpo etsintäkuulutti ja etsi heimosotureita vuoteen 1953 saakka. Vuoteen 1953 mennessä Valpo onnistui palauttamaan Neuvostoliittoon Heimopataljoona 6:n miehiä 187 ja ErP 3:n miehiä 654.[10] Yksityishenkilöt ja paikallistason viranomaiset auttoivat heimosotilaita pääsemään turvaan ja pakenemaan Ruotsiin, johon tiedetään varmuudella päässeen yhteensä 396 miestä vuoteen 1953 mennessä.[10] Viimeinen inkeriläinen heimosotilas vietiin vankivaunussa Suomesta Neuvostoliittoon vuonna 1955.[10]

Palautetut joutuivat Neuvostoliiton keskitysleireille ja saivat 10 ja 25 vuoden tuomioita. (Eräs alaikäinen sai vain viiden vuoden tuomion. Myös kuolemanrangaistuksia langetettiin, mutta niitä ei pantu täytäntöön.) Arviolta 15 prosenttia leireille joutuneista heimosotureista kuoli leireillä.[11]

Suomi maksaa nykyisin rintamapalveluksessa olleille heimosotureille rintamalisää yhdessä erässä vuosittain ja he kuuluvat myös rintamaveteraanien kuntoutuksen piiriin. Elossa olevat heimosoturit asuvat pääosin Suomen, Ruotsin ja Venäjän alueella. He kuuluvat pääosin Inkeriläiset ja Karjalaiset Heimoveteraanit ry:een. Suomalaisten palveluksessa olleet siviilihenkilöt eivät saa korvauksia Suomen valtiolta. Vuonna 2010 valtioneuvosto antoi asetuksen, jonka mukaan rintama-avustusta voidaan myöntää Suomen puolustusvoimissa vuosien 1939–1945 sotiin osallistuneille vapaaehtoisina palvelleille ulkomaalaisille rintamasotilaille, jotka asuvat pysyvästi Virossa tai muualla entisen Neuvostoliiton alueella ja elävät vaikeissa taloudellisissa olosuhteissa[12]. Vuoden 2010 lopussa arvioitiin, että avustuksia myönnettäisiin vuonna 2011 noin 180 henkilölle[12]päivitettävä.