Tsaarin ajan kultaristi n 1900th 14k (56) ortodoksi risti AU

Venäjän tsaarin ajan risti antiikkia n. 1800 luvun lopulta. 14k AU, kultaa. Paino 3.3g, pituus n. 40mm, leveys n. 25mm (levein kohta).

Harvinainen kultaristi

Ketjua ei ole.


Venäjän ortodoksista kirkkoa johtaa Moskovan ja koko Venäjän patriarkka. Vuodesta 2009 patriarkan virassa on Kirill, entinen Smolenskin ja Kaliningradin metropoliitta.[1]

Kirillin johdossa on yli 36 000 seurakuntaa, joissa on yhteensä yli sata miljoonaa jäsentä, peräti kolmannes maailman ortodokseista. Toisaalta vain pari prosenttia Venäjän väestöstä käy säännöllisesti ortodoksisissa jumalanpalveluksissa.

Virallisia jäsentilastoja ei kirkolla ole, mutta vuonna 2012 tehtyjen kyselyjen mukaan 41–74 % Venäjän väestöstä samastuu Venäjän ortodoksiseen kirkkoon tai pitää itseään ortodoksina.[3][4] Vuonna 2010 kirkossa oli 160 hiippakuntaa ja niissä 30 142 seurakuntaa. Piispoja oli 207, pappeja 28 434 ja diakoneita 3 625. Kirkolla oli 788 luostaria, näistä 386 munkkiluostareita ja 402 nunnaluostareita.


Venäjän keisarikunta oli Euroopan itäosista Beringinmerelle ulottunut keisarikunta, joka oli olemassa vuosina 1721–1917. Se sai alkunsa Pietari Suuren aikana, jolloin Venäjä laajeni Baltiasta Tyynellemerelle, ja kesti aina vuoden 1917 helmikuun vallankumoukseen asti, jolloin keisari Nikolai II syrjäytettiin. Keisarikuntaa edelsi Moskovan Venäjä ja seurasi lyhytaikainen Venäjän tasavalta.


Suomen sodan myötä Suomi siirtyi kokonaan autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi Venäjän keisarikunnan alaisuuteen vuonna 1809. Suomella oli Venäjän suuriruhtinaskunnan asema vuodesta 1809

Venäjällä oli yleinen käsitys, että maan epäkohtien suurin syy oli itsevaltius. Epäonnistuminen sodassa Japania vastaan antoi uuden syyn liikehdintään, joka laajeni lokakuussa 1905 yleislakkoihin. Levottomuuksien tyynnyttämiseksi keisari antoi 30. lokakuuta manifestin, jossa vähennettiin itsevaltiutta, taattiin kansalaisvapauksia ja annettiin uudelle instituutiolle, duumalle, lainsäädäntövaltuudet.[28]

Suomessa suurlakko vasta alkoi, kun se Venäjällä oli lähes ohi. Lakkolaisille ajankohtaisia olivat työväenliikkeen nousu ja vaatimus helmikuun manifestin (1899) kumoamisesta. Kansallisen ja poliittisen innostuksen vallassa unohdettiin, että lakko onnistui ”vain Venäjän vastaavien tapahtumien ansiosta, ei suomalaisten toimenpitein”. Marraskuussa 1905 Nikolai II julkaisi manifestin, jossa helmikuun manifesti kumottiin, ”kunnes siinä mainitut asiat tulevat lainsäädäntötoimen kautta järjestetyiksi”. Suomessa valtaan nousi Leo Mechelinin johtama senaatti.[28] Se luotti siihen, että vapaamielinen hallitussuunta jatkuisi Venäjällä. Toisin kävi. Venäjän yhtenäisyyttä korostavat voimat saivat vallan duumassa.[29]

Itsenäisyyden kannalta ongelmallista oli myös se, että perustuslailliset ja työväenpuolue marssivat eri tahtia: kummallakin oli omat listansa uuden senaatin ministereistä. Työväenpuolueen valtuuskunta vasta saapui 4. marraskuuta kenraalikuvernööri Ivan Obolenskin panssarilaivalle, joka oli Helsingin edustalla, kun perustuslailliset olivat jo sopineet senaattorit Obolenskin kanssa.[30] Helsingissä suurlakon aikana syntynyt jako punakaarteihin ja suojeluskuntiin laajeni kevään 1906 aikana koko maahan.[31]

Vuosina 1905–1906 Venäjästä oli tullut perustuslaillinen parlamentaarinen monarkia, jossa duuma oli parlamentin alahuone ja valtakunnanneuvosto ylähuone. Vaikka keisarilla oli valta hajottaa duuma ja nimittää puolet ylähuoneesta, hän oli sidottu ministerineuvoston[32] ratkaisuihin, joten pääministeristä (ensimmäinen oli Sergei Witte) tuli Venäjän poliittinen johtaja. Vuonna 1908 keisari vahvisti ministerineuvoston päätöksen Suomen asioiden esittelyjärjestyksestä, jossa ministerineuvosto oli uusi porras Suomen ja hallitsijan välillä.[28]

Venäjän hallituksen ja Suomen eduskunnan tavoitteet menivät ristiin, minkä seurauksena Suomessa pidettiin vuodesta 1908 alkaen useita vaaleja ja oltiin tyytymättömiä eduskunnan vähäiseen valtaan. Vuonna 1910 keisari vahvisti lain yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä, jonka mukaan duuma voi laatia lakeja, jotka koskevat koko valtakuntaa. Lain mukaan Suomen piti lähettää neljä edustajaa duumaan ja kaksi edustajaa valtakunnan­neuvostoon etujaan turvaamaan. Suomalaiset eivät lähettäneet yhtään edustajaa. Tämän välirikon jälkeen käytännön hallinto siirtyi Suomessa venäläisten käsiin, ylempi virkakunta vaihdettiin venäläismielisiin ja venäläistä sotaväkeä ryhdyttiin jälleen kutsumaan järjestyksenpitotehtäviin.[28][33]

Nikolai II luopui kruunusta 15.3.1917 ja valtaan nousi keskusta-liberaali hallitus, joka kumosi kaikki Suomen perustuslain vastaiset asetukset. Suomeen levisi vallankumousinnostus, ja eduskunnassa alettiin puhua avoimesti itsenäistymisestä. Valtalain hyväksymisen myötä (äänin 136–55) eduskunta julistautui yksipuolisesti korkeimman vallan haltijaksi sisäpolitiikassa, minkä seurauksena Venäjän Aleksandr Kerenskin johtama hallitus hajotti eduskunnan.