Stephen King : Ihmissuden vuosi (1990, ainoa painos, PRIIMA)

Lukematon Stephen King -harvinaisuus vuodelta 1990. 1. ja ainoa painos, nide - siis pehmytkantinen.

Kustantaja: Book Studio

Sivuja: 127

ISBN951611332X

Ihmissuden vuosi (Cycle of the Werewolf) on Stephen Kingin vuonna 1983 kirjoittama pienoisromaani, jonka on kuvittanut Berni Wrightson. Sen on suomentanut Annika Eräpuro, ja suomennos julkaistiin vuonna 1990.[1] Tarina eroaa Kingin muusta tuotannosta yksinkertaisella juonenkulullaan ja ohkaisuudellaan. Alun perin tarkoituksena oli suunnitella kalenteri, mutta se muuttuikin kirjaksi Kingin paisuteltua tarinan lukuja.

Romaani koostuu 12 luvusta, jotka viittaavat vuoden 12 kuukauteen. Tuon vuoden aikana tapahtuu pienessä Tarker Mill'sin kylässä julmia veritekoja. Moni uskoo murhaajan olevan tavallinen ihminen epäinhimillisistä piirteistään huolimatta: syyllinen jättää tassun jälkiä ja hyökkää aina täyden kuun aikaan. Kesällä yksi uhreista selviytyy hyökkäyksestä ja tietää, kuka tämä hirviömäinen psykopaatti on.

Daniel Attias ohjasi tarinasta elokuvaversion Hopealuoti (1985) Kingin oman käsikirjoituksen pohjalta.[2]

Kauhu alkaa tammikuussa täyden kuun aikaan… Lumimyrkyn saartama mies etsii suojaa hylätystä erämaamökistä, kun mökin ovi potkaistaan rajusti auki – ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän tuntee terävät kynnet kurkullaan. Avunhuudot kiirivät turhaan tammikuiseen yöhön. Helmikuussa tapahtuu toinen veriteko, ja tästä alkaa koko vuoden kestävä piina, joka pitää pienen Tarker Millsin kaupungin ihmisiä vankinaan. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Sitä ei tiedä kukaan, mutta yksi asia on varma. Täyden kuun aikaan Tarker Millsin valtaa lamaannuttava pelko. Ihmispuheen kaltainen murina kulkee tuulen mukana, ja kaikkialta löytyy pedon jalanjälkiä, pedon jonka verenhimoa ei mikään voi tyydyttää…

Kirjallisuudenlaji

kauhukirjallisuus

pienoisromaanit

Aiheet ja teemat

vainoaminen

Henkilöt, toimijat

ihmissudet

Tapahtumapaikat

maaseutu

pikkukaupungit

Konkreettiset tapahtumapaikat

Tarker Mills

Tarkka aika

1980-luku

Alkukieli

englanti

Elokuvat

Hopealuoti

Ihmissuden vuosi

(Aikakoneesta 4/1990)

Takaisin arvosteluhakemistoon
 

Stephen King: Ihmissuden vuosi
(Cycle of the Werewolf, 1983),
Book Studio, 1990, nidottu, ISBN 951-611-332-X, 128 s.
Suom. Annika Eräpuro, kuvitus Berni Wrightson.

Ihmissuden vuosi on kummajainen aikuisille tarkoitettujen kirja suomennosten joukossa. Pelkkänä kertomuksena se on heppoinen, mutta tarpeellista lisäpotkua se saa Berni Wrightsonin kuvituksesta. Juuri kuvan ja tekstin vuoropuhelu on kirjassa mielenkiintoisinta. Ihmissuden vuosi suunniteltiin alunperin kalenteriksi, jossa Wrightsonin kahteentoista kuvaan olisi liittynyt lyhyt Stephen Kingin tarina. King innostui kuitenkin liikaa ja tekstin pätkät venyivät hieman kalenterimittaa pitemmiksi, joten kuvitusta päätettiin lisätä ja tuloksena oli pieni kompakti kauhukirja. Tällaisenaankin Ihmissuden vuosi kävisi allakasta - on niitä merkillisimpiäkin nähty - sen verran lyhyitä Kingin kuukausiin liittyvät episodit ovat edelleen.

Juonellisesti Ihmissuden vuosi on yksinkertainen. Se on kertomus yhdestä vuodesta ihmissuden riivaamassa kylässä. King on tällä kertaa supistanut kerrontansa aivan äärimmilleen. Mukana on silti Kingin koko tuttu tyyppigalleria - lähes jokainen jakso keskittyy eri henkilöön - tosin kerronnan tiiviys ei nyt päästä henkilöitä täysiin kingmäisiin mittoihinsa.

Berni Wrightson on piirtänyt jokaiseen episodiin, jokaiseen kuukauteen kolme kuvaa: värillisen itse tarinaan liittyvän maalauksen, ison mustavalkoisen, kuukauden ominaishenkeä luovan tunnelmakuvan sekä lukujen loppuun pienen mustavalkoisen vinjetin. Työt ovat hienoa jälkeä jota huolellinen painoasu alleviivaa. Wrightson on kiistaton mestari, mutta Kingin kuvittaminen ei välttämättä ole kovin palkitsevaa. King on kuvaileva, visuaalinen kirjoittaja, jonka tekstiin ei mestarillisellakaan kuvituksella, ei liikkuvalla eikä liikkumattomalla, ole helppoa tuoda lisävivahteita.

King on yrittänyt jättää Wrightsonille tilaa pelkistämällä kerrontaansa, mutta Wrightson ei ole täysin osannut käyttää tätä tuhannen taalan paikkaa hyväkseen.

Wrightsonin kuukausia ilmentävät piirrokset ovat tarinasta erillisiä ja toimivat siten omina itsenäisinä kokonaisuuksinaan, mutta värillisten, kertomusta kuvaavien maalausten kohdalla hän ei ole onnistunut yhtä mainiosti. Kuvien tasossa ei ole moitteen sijaa, mutta kuvaamansa kohtaukset hän olisi voinut valita toisin.

Wrightson on hypännyt matalan aidan yli ja kuvannut lukujen keskeisimmät tilanteet, kertomuksen ydinkohdat, jotka jo King on näytellyt suuremmalla intensiteetillä. Näin kuvien ja tekstin dialogi ei syvennä kertomusta vaan tuloksena on tårta på tårta. Episodien hämärien taustojen visualisoimisella hänen kuvansa olisivat eläneet voimakkaammin. Huonoimmillaan Wrightsonin kuvat ovat hengettömiä ja yhdentekeviä.

Wrightsonin vinjettikuvat ovat kokonaan toista maata. Niissä hän on mielestäni onnistunut parhaiten. Näissä pienissä kuvissa hän on vanginnut lukujen lopun, tapahtumien jälkeisen pienen hetken, kauhun jälkeisen hiljaisuuden ja yksityiskohdat, joihin King ei ole ehtinyt kiinnittää huomiota. Kun ihmissusi on hyökännyt pasianssia pelanneen miehen kimppuun Wrightson on piirtänyt lattialle verilammikkoon levinneen korttipakan, ja kun susi on raadellut kahvilanpitäjän Wrightson on kuvannut kaatuneen suolasirottimen. Näissä kuvissa on voimaa.

Ihmissuden vuosi ei ole Stephen Kingin tuotannon kannalta merkittävä, se on pelkkä kokeilu ja kuriositeetti. Kovin helppolukuisena siinä on energiaa yhden juna- tai linja-automatkan verran. Matkan ja ihmissuden vuoden jälkeen sen voi laittaa kirjahyllyyn Kingin tärkeimpien teosten väliin.

Stephen Edwin King (s. 21. syyskuuta 1947 Portland, Maine) on yhdysvaltalainen kauhukirjailija.[1]

Kingin esikoisromaani Carrie ilmestyi vuonna 1974, ja hän teki lopullisen läpimurtonsa romaanilla Hohto (1977). Vuonna 2017 Kingiltä oli julkaistu jo yli 50 romaania, joita oli myyty yhteensä 350 000 000 kappaletta.[2] Romaanien lisäksi King on kirjoittanut novelleja, pienoisromaaneja, käsikirjoituksia, esseitä ja sarjakuvia.[2] Tyypillistä Kingin kirjoille on, että niissä tavalliset ihmiset – keskiluokkaiset perheet, lapset, kirjailijat – joutuvat vähitellen yhä kaameampiin tilanteisiin.

Sisällys

• 1 Elämä ja ura
  • 1.1 Nuoruus
  • 1.2 Kouluaika
  • 1.3 Yliopisto-opinnot
  • 1.4 Aloittelevana kirjailijana
  • 1.5 Läpimurto
  • 1.6 Ura 1980-luvulta eteenpäin
• 2 Tunnustuksia
• 3 Teokset
  • 3.1 Suomennetut teokset
    • 3.1.1 Musta torni -sarja
  • 3.2 Richard Bachmanin nimellä
  • 3.3 Suomentamattomat teokset
• 4 Filmatisoinnit
• 5 Sovitukset
• 6 Viittauksia ja linkittymiä
• 7 Lähteet
  • 7.1 Viitteet
• 8 Kirjallisuutta
• 9 Aiheesta muualla

Elämä ja ura

Nuoruus

Stephen Edwin King syntyi 21. syyskuuta 1947 Portlandissa Mainen osavaltiossa. Hänen vanhempansa olivat Donald Edwin King ja Nellie Ruth King (o.s. Pillsbury). Donald, joka ansaitsi elantonsa kaupustelijana, oli syntyjään nimeltään Pollock ennen kuin muutti aikuisiällä sukunimensä Kingiksi.[3][4]

Kingin ollessa kaksivuotias hänen isänsä lähti omille teilleen, eikä Stephen kuullut hänestä sen koommin. Ruth-äiti kasvatti Stephenin ja tämän adoptoidun isoveljen Davidin yksin. Kingit asuivat Portlandista muutettuaan jonkin aikaa Fort Waynessa ja Connecticutin Stratfordissa. Kun Stephen oli 11-vuotias, Ruth King vei perheensä pysyvästi kotikaupunkiinsa, Mainen Durhamiin.[5]

Ruth luki paljon, ja myös Stephen kiinnostui lukemisesta jo pikkulapsena. Hän rakasti erityisesti tieteis- ja kauhusarjakuvia. Vartuttuaan hän alkoi lukea myös kirjoja ja käydä katsomassa tieteis- ja kauhuelokuvia. Yksi hänen varhaisista suosikeistaan oli fantasiakauhukirjailija H. P. Lovecraft.[6]

Kouluaika

King alkoi kirjoittaa 12-vuotiaana omia tarinoita yhdessä kaverinsa Chrisin kanssa. Hän myös toimitti veljensä kanssa korttelilehteä, jolle pojat saivat 20 tilaajaa. King lähetti 13-vuotiaana kirjoittamansa tarinan Spacemen-lehteen, mutta se torjuttiin, kuten muutkin seuraavat tarinat.[7]

Lukiossa King sai kiitettäviä arvosanoja historiasta ja äidinkielestä, mutta heikompia arvosanoja tiedeaineista. Hän oli lukutoukkana aina hiukan ulkopuolinen, vaikkakin pidetty. Hän toimitti koulunsa lehteä ja sen jälkeen omaakin lehteään nimeltä Village Vomit, jossa hän ivasi koulunsa ilmiöitä ja opettajia. Lehtikirjoittelu johti työpaikkaan urheilutoimittajana paikallisessa lehdessä, mikä opetti Kingin kirjoittamaan tiukasti aiheesta ja jättämään sivupolut pois teksteistään. King oli lukioaikoinaan myös kiinnostunut rock and roll -musiikista ja soitti kitaraa MoonSpinners-nimisessä yhtyeessä.[8]

Kingin ensimmäinen julkaistu tarina oli novelli In a Half-World of Terror (alkuperäinen nimi I Was a Teen-Age Grave-robber), joka julkaistiin Comic Review -lehdessä vuonna 1965.[9]

Yliopisto-opinnot

Valmistuttuaan lukiosta King aloitti syksyllä 1966 opinnot Mainen yliopistossa Oronossa. Hän luki laajasti ja kirjoitti vapaa-aikanaan päivittäin, esimerkiksi paksun romaaniluonnoksen nimeltä The Long Walk sekä sodanvastaisen Sword in the Darkness. Kumpaakaan hän ei saanut julkaistua. King osallistui myös opiskelijamielenosoituksiin Vietnamin sotaa vastaan ja esiintyi kitaransa kanssa kahviloissa esittäen omia kappaleitaan.[10]

King sai kesällä 1969 töitä yliopiston kirjastossa. Siellä hän tapasi toisen työntekijän, Tabitha Sprucen. He alkoivat seurustella ja menivät naimisiin myöhemmin opintojensa jälkeen tammikuussa 1971. Kingin kirjoittamat tarinat käsittelivät usein synkkiä kauhuaiheita, mikä sai jotkut hänen opettajansa ehdottamaan hänelle ”vakavampia” aiheita. Hän kirjoitti yliopiston lehteen kolumnia nimeltä ”King’s Garbage Truck”. Hän otti englannin kielen, amerikkalaisen kirjallisuuden, luovan kirjoittamisen, näytelmätuotannon sekä radio- ja televisiokirjoittamisen kursseja. Hän otti myös kasvatustieteen ja psykologian kursseja tulevaa työuraansa ajatellen siltä varalta ettei menestyisikään kirjailijana. Hän sai myös opettaa yliopistossa populaarikirjallisuuden ja -kulttuurin kurssia vain 21-vuotiaana.[11]

Aloittelevana kirjailijana

King valmistui yliopistosta keväällä 1970. Hänellä oli kandidaatin tutkinto englannin kielestä ja sivuainetutkinto puheesta sekä lupa opettaa toisen asteen koulussa. Hän ei joutunut valmistumisensa jälkeen armeijaan, sillä hänellä oli korkea verenpaine, huono näkö, lättäjalat ja puhjenneet korvien tärykalvot. Yliopistoaika oli tehnyt Kingistä vahvasti sodanvastaisen liberaalin.[12]

King ei löytänyt valmistumisensa jälkeen aluksi työtä opettajana, joten hän teki sekalaisia töitä huoltoasemalla ja pesulassa ja asui vaimonsa kanssa vuokratussa asuntovaunussa. Hän työsti vapaa-aikanaan Musta torni -romaanin käsikirjoitusta ja lyhyitä tarinoita, joita julkaistiin miestenlehdissä 200–300 dollarin palkkiolla. Perheeseen syntyi tytär kesällä 1971 ja poika Joseph vuotta myöhemmin. King sai töitä opettajana Hampden Academyssä mutta haaveili yhä kirjailijanurasta.[13]

Läpimurto

Kingin mieleen oli juolahtanut ajatus koulukiusatusta tytöstä, jolla on telekineettisiä kykyjä. Hän ei kuitenkaan pitänyt kehittelemästään tarinasta eikä uskonut sen kaupalliseen menestykseen, ja aluillaan ollut kertomus päätyi roskakoriin. Kingin vaimo Tabitha löysi tarinan ja rohkaisi Kingiä kirjoittamaan sen loppuun. King viimeisteli Carrien ja lähetti sen Doubleday-kustantamolle. Hän sai kirjasta 2 500 dollarin ennakon, mikä ei ollut paljon romaanista edes vuonna 1973. Kuitenkin vielä vuoden sisällä Signet Books osti Carrien pokkarioikeudet 400 000 dollarin hintaan.[14] King sai rahoista puolet, ja näin köyhästä kirjailijanalusta tuli yhdessä päivässä varakas. Carrie julkaistiin vuonna 1974, ja se myi hitaan alun jälkeen miljoonia. Myös kirjan arvostelut olivat lähes poikkeuksetta kiittäviä.[15]

Kingin äiti kuoli kohtusyöpään pian kirjan myyntiintulon jälkeen, mutta sitä ennen hänen sisarensa Ethelyn ehti lukea Carrien hänelle.[16] King muutti kesällä 1974 perheineen Boulderiin Coloradoon.[17]

Carrien menestys sai Kingin jättämään opettajantyönsä ja ryhtymään kokopäivätoimiseksi kirjailijaksi. Hänen toinen romaaninsa, vampyyriaiheinen Painajainen (1975) oli esikoisromaaniakin suurempi menestys. Sitä seurasi autiosta hotellista ja hajoavasta perheestä kertova Hohto (1977), joka niin ikään myi enemmän kuin edeltäjänsä.[18]

King sai 1970-luvun puolivälissä valmiiksi kaksi tai kolme käsikirjoitusta vuodessa, mikä oli kustantajalle liikaa. Näin King ryhtyi julkaisemaan osan kirjoistaan salanimellä Richard Bachman, mukaan lukien aiemmin kustantajien hyllyttämän The Long Walkin. Kun kirjailijoiden tyylien samankaltaisuus herätti kysymyksiä, King aina kiisti olevansa Bachman.[19]

Kingin neljäs romaani Tukikohta (1978) rikkoi jälleen Kingin henkilökohtaiset myyntiennätykset. Ennen kirjan julkaisua King muutti kolmilapsiseksi kasvaneen perheensä kanssa kolmeksi kuukaudeksi Englantiin, missä hän suunnitteli kirjoittavansa perinteisen englantilaisen kummitustarinan. Sitä ei syntynyt, joten perhe muutti takaisin Yhdysvaltoihin. Siellä King kirjoitti ensimmäisen tietokirjansa, kauhukirjallisuusoppaan Danse Macabre.[20]

Romaanin Kosketus (1979) päähenkilö näkee tulevaisuuteen. Kirjasta tuli Kingin ensimmäinen listaykkönen The New York Timesin bestsellerlistalla, ja tässä vaiheessa uraansa King oli jo noussut kauhukirjallisuuden johtotähdeksi.[21]

Ura 1980-luvulta eteenpäin

Stephen Kingin talo Bangorissa, Mainessa

Kingin perhe osti 1980-luvun alussa talon Bangorista Mainesta ja asettui sinne.[22]

Kingin seuraavia romaaneja olivat Tulisilmä (1980) ja Cujo (1981), jonka tapahtumat sijoittuvat Kosketuksen tavoin jälleen fiktiiviseen mainelaiseen kaupunkiin Castle Rockiin. King julkaisi 1980-luvulla ahkerasti romaaneja ja novelleja, joista tehtiin myös elokuvasovituksia, kuten Stand by Me – viimeinen kesä, Rita Hayworth – avain pakoon ja Vihreä maili. King itse ohjasi omasta käsikirjoituksestaan elokuvan Maximum Overdrive (1986). Samaan aikaan hän kirjoitti romaania Se.[23]

King oli alkanut työstää Musta torni -sarjaansa jo vuonna 1970, kauan ennen Carrien ilmestymistä. Ensimmäinen sarjan romaani nimeltään Revolverimies julkaistiin vuonna 1982. King halusi tehdä Mustasta tornista oman jättiteoksensa, esikuvanaan Tolkienin Taru sormusten herrasta. Toisena esikuvana olivat Sergio Leonen spagettiwestern-elokuvat, kuten Clint Eastwoodin tähdittämä Dollaritrilogia. King sai sarjan päätökseen vuonna 2004, mutta kirjoitti vielä itsenäisen kahdeksannen kirjan vuonna 2012.

King käytti 1980-luvulla paljon alkoholia ja huumeita. Hän pääsi riippuvuuksistaan lopulta eroon.[24]

Kun King oli kirjoittamassa romaania Piina (1987), joka oli tarkoitus julkaista Richard Bachmanin nimellä, salanimi paljastui, ja King julkaisi sen loppujen lopuksi omalla nimellään. Paljastumisen seurauksena ensimmäiset Bachmanin nimellä kirjoitetut kirjat (Raivo, Pitkä marssi, Vimma ja Juokse tai kuole) julkaistiin vuonna 1985 uudelleen kokoelmana The Bachman Books, jonka kirjoittajaksi nimettiin King itse[25].

King perusti vuonna 1992 muutaman muun kirjailijan kanssa rockyhtyeen nimeltä Rock Bottom Remainders, jossa hän itse soitti kitaraa ja lauloi. Yhtye teki kiertueen ja antoi lipputulot hyväntekeväisyyteen.[26] King on lahjoittanut rahaa muun muassa nuorten baseballille ja muille oman kotiseutunsa kohteille.[27]

Kesäkuussa 1999 pakettiauto törmäsi Kingiin hänen ollessaan kävelyllä. King sai lukuisia luunmurtumia ja joutui sairaalaan kolmeksi viikoksi. Senkin jälkeen hänelle tehtiin useita leikkauksia. Toipuminen oli hidasta ja kivuliasta, mutta hän pääsi jaloilleen ja jatkoi kirjoittamista. Hän alkoi julkaista tarinoitaan myös Internetin kautta. Vuonna 2003 hän kertoi toipuneensa jo 75-prosenttisesti.[28]

Ensimmäinen onnettomuuden jälkeen julkaistu romaani oli vuonna 2001 ilmestynyt Unensieppaaja, jonka kohdalla King myönsi antamassaan vuoden 2014 Rolling Stone -lehden haastattelussa kirjoittaneensa kirjan oksikodonin vaikutuksen alaisena kipujensa lieventämiseksi.[29]

King ottaa poliittisesti kantaa ja tukee demokraatteja. Hän muun muassa vaati presidentti Donald Trumpin eroa.[2]

Tunnustuksia

Kingille on myönnetty uransa varrella useita kirjallisuuspalkintoja, kuten Bram Stoker Award, World Fantasy Award, British Fantasy Society Award, Locus Award ja Horror Guild Award. Vuonna 2004 hänelle myönnettiin World Fantasy Award – Life Achievement -elämäntyöpalkinto.[30] Vuonna 2014 hänelle myönnettiin National Medal of Arts -mitali kirjailijantyöstään.

Ihmissusi on myyteissä ja kansantaruissa sekä kauhufiktiossa ja populaarikulttuurissa esiintyvä peto: ihminen, joka kykenee muuttumaan sudeksi tai sudenkaltaiseksi olennoksi. Sudeksi tai muuksi petoeläimeksi muuttuva ihminen on esiintynyt myyteissä ja taruissa läpi historian eri puolilla maailmaa.[1]

Useissa myyteissä ihmissusi on päiväsaikaan ihminen, joka muuttuu keskiyöllä täydenkuun vaikutuksesta sudeksi. Joissakin tarinoissa ihminen kykenee muuttumaan sudeksi milloin itse haluaa. Kenties tunnetuin tapa muuttua ihmissudeksi tapahtuu toisen ihmissuden pureman kautta, mutta joissakin myyteissä ihmissudeksi saatetaan muuttua esimerkiksi kirouksen seurauksena.[2] Tunnetuin tapa tappaa ihmissusi on ampua sitä hopealuodilla.[2]

Ihmissusi on yleinen aihe populaarikulttuurissa.

Historia

Ensimmäiset merkinnät ihmissusista on löydetty antiikin kreikkalaisen historioitsijan Herodotoksen teoksista. Herodotos kirjoitti eräässä historiateoksessaan skyyttien uskovan neuri-naapurikansansa muuttuvan kerran vuodessa susiksi. Myöhemmät historioitsijat ovat epäilleet ihmissusitarinan juontuvan pohjoisessa asuneiden neurien käyttämistä turkisvaatteista, jotka olivat antiikin kreikkalaisista omituisia. Roomalaisen kirjailijan Petronius Arbiterin kirjoittamassa Satyricon-romaanissa ensimmäiseltä vuosisadalta kerrotaan tarina ihmissudesta.[2]

Kuuluisimpia historiallisia ihmissusia ovat olleet Jean Grenier ja Peter Stubbe. Nämä väitetyt ihmissudet on yleensä todettu mielenvikaisiksi. Esimerkiksi lykantropia on mielenterveydellinen häiriö, jota sairastava henkilö kokee joko olevansa eläin tai olevansa muuttumassa eläimeksi, esimerkiksi sudeksi. Sairastava henkilö saattaa käyttäytyä sen eläimen tavoin, joksi uskoo olevansa muuttumassa. Sairaus on harvinainen eikä sen syitä vielä ymmärretä. Sairaudella on saattanut olla vaikutusta ihmissusimyytin syntymiseen.[3][4]

Myytit

Siitä, miten ihmissudeksi voi muuttua, on monia myyttejä. Yksi tunnetuimmista tavoista muuttua ihmissudeksi on joutua sellaisen puremaksi tai raapimaksi. Joissakin myyteissä ihmissudeksi saatetaan muuttua esimerkiksi jonkin jumalan tai noidan kostoksi langettaman kirouksen takia. Ihmissudeksi saattaa muuttua myös tehtyään sopimuksen paholaisen kanssa.[2]

Ihmissusi saattaa susimuodossaan olla oikean suden näköinen tai sudenkaltainen olento, joka esimerkiksi kävelee kahdella jalalla ja osaa puhua.[2] Ihmismuodossaan ihmissusilla on useita tuntomerkkejä, jotka vaihtelevat myytistä toiseen. Joissakin myyteissä ihmissuden tunnistaan siitä, että sillä on ihmismuodossaan hyvin tuuheat kulmakarvat, karvaiset kämmenet, erityinen selkärangan mutka ja harvinaisen pitkä etusormi.[2] Se saattaa myös kammota hopeaesineitä.[2] Jouluaattona syntyneiden lasten on joskus ajateltu muuttuvan ihmissusiksi.[2]

Kertomuksien mukaan sudenhahmoisen ihmissuden voi muuttaa takaisin ihmiseksi kutsumalla sitä ristimänimellä tai tarjoamalla sille ruokaa. Järeämpiä aseita kaivattaessa ihmissuden voi tappaa hopealuodilla tai muilla hopeasta tehdyillä esineillä. Hopealuoti on yksi tunnetuimmista keinoista tappaa ihmissusi. Kuollut ihmissusi muuttuu yleensä takaisin ihmiseksi, mutta joidenkin tarinoiden mukaan se muuttuu kuollessaan vampyyriksi. Joissakin kertomuksissa ihmissusi lakkaa tietyn ajan kuluttua, esimerkiksi kirouksen rauettua, olemasta ihmissusi.[2]

Joissakin tapauksissa esitetään, että ihmissuden purema tai hampaan raapaisu aiheuttaa vampyyreille kivuliaan kuoleman. Vampyyri voi parantua, jos saa juoda ihmissuden verta. Yleensä ei ole väliä onko saatu veri purijan vai jonkun muun.

Muussa kulttuurissa

Vanhojen myyttien ja kansantarujen lisäksi ihmissusi on esiintynyt myös nykykulttuurissa. Se on nähty esimerkiksi elokuvissa ja televisiosarjoissa, ja ihmissusimyytistä on kirjoitettu useita kirjoja.

Suomalaisista ihmissusitarinoista tunnetuin on kirjailija ja runoilija Aino Kallaksen vuonna 1928 ilmestynyt Sudenmorsian. 1600-luvun Hiidenmaalle sijoittuvassa tarinassa virolaisen metsänvartija Priidikin vaimo Aalo muuttuu ihmissudeksi Metsän Hengen, Diabolus Sylvarumin vaikutuksesta. Kirjan pohjalta Kallas on kirjoittanut myös näytelmän.[5] Tauno Pylkkänen on säveltänyt sen oopperaksi.

Virolainen kirjailija August Kitzberg on kirjoittanut aiheesta novellin "Libahunt" (1891–1892, 'Ihmissusi') ja sen pohjalta näytelmän Libahunt, draama viies vaatuses. Aino Kallas suomensi näytelmän 1916 ja tarjosi sitä teattereille, mutta mikään teatteri ei huolinut sitä. Suomennos on todennäköisesti hävinnyt.